Joten olet hurvittelemassa, ja jotkut ystäväsi pelaavat pelejä ja päädyt ottamaan ohjaimen ja pelaamaan hetkisen. Ehkä sinulla on pitkä kävelymatka kotiin, ja pohdit sitä, paljolti niinkuin me yritämme saada järkeä päiviimme. Siinä pisteessä jotkut videopelien totuudet tulevat ilmiselviksi.

Ensinnäkin, nämä ovat teolliselle yhteiskunnalle täydellinen työkalu koska, paljolti töidemme lailla, ne painottavat tehtävän ulkoaoppimista ja raakoja "luovia" menettelytapoja, jotka ovat sisimmältään muunnelmia tunnetuista, hyväksytyistä liikkeistä. Kun olet seuraavalla tasolla, kokeilet eri versioita siitä samasta strategiasta joka toimi aikaisemmilla tasoilla, tai koitat uusia tulkintoja kontrollipainikkeiden osoittamista taktiikoista. Esimerkiksi, jos yksi nappula on "hyppy", sinä aikanaan yrität jotain hyppimiseen perustuvaa ratkaisua joka ongelmaan, vaikka olisi myös nappulat "ampumiselle" ja "ulostamiselle".

Kuitenkin, nämä pelit ovat varsin moraalisia säännöissään niin että ne luovat tilanteita joissa pätevät ehdottomat säännöt. Sinun puolesi henkilöt eivät koskaan huonone, ja vastakkaisen puolen tyypit eivät koskaan ilmene olevan nerokkaita kirjoittajia tai taitelijoita tai lääkäreitä, jotka tapoit elämän parhaassa vaiheessa. He ovat kasvottomia robotteja, ja tapat tai tulet tapetuksi heidän tilansa mukaan. Tämä on jotakuinkin realistista, paitsi että asemat ovat niin pysyviä että näyttää siltä kuin itse Jumala ohjaisi joka pelin.

Videopelit myös paukuttavat päähäsi rajallisen universumin ideaa, jossa on vain tietty määrä asioita joita voi tehdä, eikä niiden ulkopuolella ole tehokasta strategiaa. Sotapelit ovat päättymättömän sodan maailma ilman ratkaisua. Urheilupelit näyttävät vain urheilun maailman. Kaikki noissa maailmoissa palvelee sitä aihetta, joten se on joskus kuin olisi jossain eristettyjen erikoisuuksien korttiluettelossa, jotka vaikuttavat enemmänkin toiminnoilta kuin leikiltä.

Käyttäjää rohkaistaan ohjelmoimaan aivonsa vastaamaan välittömästi erilaisiin ärsykkeisiin, joka antaa sijaa "kun sinulla on vasara, kaikki ovat nauloja" syndroomalle; kaikki mikä tupsahtaa tulilinjalle pitää räiskiä ennen kuin ajatuskulkusi on edes päättynyt, tai olet vaarassa. Tämä pakottaa mieleen minimaalisen säännöstön maailman ymmärtämiseksi, niin pitkälle kunnes todellisuus nähdään pelin määrittelemien vaihtoehtojen osana.

Se mikä tekee internetistä riippuvuutta aiheuttavan, tai uskonnosta tai politiikasta taivuttelevan, on se mikä saa nämä oudot maailmat niin puoleensavetäviksi: jos elämä on jaettu mielen (abstraktin) ja kehon (aineellisen) välillä, tämä on se maailma jossa edellinen ehdottomasti säätelee jälkimmäistä. Voit voittaa maailmansodan kymmenessä minuutissa, tai saada lempijoukkueesi jalkapallon loppuotteluun. Siinä on tunnetta -- no, onnistuminen ei varmaan ole oikea ilmaisu -- "järjestämisestä" ja itsensä määrittelystä niin, että mitä tekisi (jos se olisi totta). Tämän vuoksi parhaimmat pelit ovat joskus niitä jotka eivät yritä liiaksi ollakseen täysin realistisia. Se on symbolista sodankäyntiä.

Eräs häiritsevä ajatus joka ilmaantui tälle käyttäjälle: "Jos vietän edes tunnin päivässä tämän parissa, olisin yhtä taitava kuin nämä muutkin ihmiset." Inhottavasti, se ei ole mikään erikoinen taito, paitsi ehkä niille turnausten voittajille tuolla jossain; videopelit ovat suunniteltu niin, että keskiverto henkilö tulee niissä taitavaksi toistuvan harjoittelun kautta. Omista tuntisi näille peleille ja tulet ohjelmoimaan aivosi niihin, ja olemaan pian varsin hyvä. On hämmästyttävää nähdä pelaajan kehittyvän aloittelijasta ekspertiksi viikkojen aikana, ennen kuin tajuaa mihin asteeseen saakka sitä aikaa on uhrattu.

Näin ollen videopelit ovat paljolti kaupanteon kaltaisia, koska kuten pelien maailmassa, mikään rahan maailmassa ei ole mitenkään käsitteellisesti haastavaa, mutta se palkitsee tunnit joita siihen on kulutettu, yleensä (kuten videopeleissä) istuen hohkaavan koneen tai vastaavan edessä, niin kuin kasan kuitteja tai asiakirjoja. Se palkitsee ajanvieton poissa todellisuudesta, ja halukkuuden omistaa elämänsä tehtävälle joka voi olla silkkaa fantasiaa. Se ei palkitse moraalista pohdiskelua siitä mikä on oikein; ainoastaan pelin pelaamisen.

Pelin pelaamisen häiritsevä puoli on se että vaikka peli ei ole todellinen, sillä on todellisia vaikutuksia. Se on tapa seurustella tai torjua tylsyyttä; se on "aktiviteetti" josta nykyaikaiset ihmiset voivat keskustella töissä, tai salilla tai bondagepornoelokuvien kuvauspaikalla. Suuresti niinkuin työmme, se on jotain mitä keksimme täyttääksemme elämät, joiden pelkäämme olevan ehkä tyhjiä (todellisuudesta huolimatta, joka luultavasti vaihtelee yksilöiden välillä). Ja, kuten käy pelejä pelatessa, kun myöhään työskennellessä katsoo illan laskeutuvan kauniin päivän ylle, saattaa tuntea jääneensä jostain paitsi.

6. syyskuuta 2005