Normaaleja ihmisiä tarkastellessa yksi asia, joka kauhistuttaa minua on se, että he eivät kykene näkemään eroa kelvon keskustelutuokion ja vankan suunnitelman välillä. He puhuvat hyvältä kuulostavista asiosta toisille ihmisille ja sitten, ikäänkuin löytäen jonkun pyhän kirjoituksen, joka tekee kaikista muista kokemuksista soveltamattomia, he julistavat nämä asiat suunnitelmakseen tai arvoikseen, ja kieltävät kaiken muun. Kun he puhuvat ihmisille, he yrittävät mielistellä heitä, kertoa miellyttäviä asioita -- ja sitten heidän päissään syntyy katkos, ja he muuntavat nämä keskustelun leikit todellisuudenkuvakseen.

Se ei paljoa eroa siitä, että hankkii ajatuksensa televisiosta, koska kummassakin tilanteessa yksilö omaksuu sosiaalista dogmaa omaksi mielipiteekseen. Kun puhut jonkun toisen kanssa, vuorovaikutus on kahta, tai enempää, ihmistä suurempi; se on myös kohteliaisuuden sääntöjen hallitsemaa, joihin sisältyy kielteisten puheenaiheiden välttelyä, ei ikinä jonkun toisen haaveiden asettamista kyseenalaisiksi, ja positiivisen puolen löytäminen kaikissa tilanteissa. Nämä säännöt ovat järkeenkäypiä keskustelussa - kuka tahtoo puhua kuolleista sukulaisista, toisten henkisistä tai fyysisistä rajoitteista, tai meitä odottavasta tuhosta - mutta keskustelu ei ole todellisuutta. Kun erehdymme pitämään sitä totena, avaamme ovemme turmiolle.

Uutislähteiden kohtelumme on yksi räikeä esimerkki siitä kuinka paljon olemme siirtäneet sosiaalista logiikkaa poliittiseen todellisuuteen: suurin osa ihmisistä kirjaimellisesti ei kuuntele mitään lähdettä, joka ei ole heidän kanssaan yhtä mieltä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset lukevat, katsovat ja kuuntelevat vain niitä lähteitä, joiden johtopäätökset ovat jossain määrin ennaltamäärättyjä, kuin olisivat valitsemassa tapettia tietolähteen sijaan. Aivan kuten keskustelussa, he eivät tahdo tuoda esille mitään häiritsevää. Joten, jos olet liberaali, katsot CNN:ää tai luet MoveOn.org:ia, mutta jos olet konservatiivi, katsot Foxin uutisia tai kuuntelet Rush Limbaughia (jos olet traditionalisti, tai nihilisti, tai anarkisti, sinulle ei ole tarjolla suurta kanavaa, sori). Kaksi ihmistä voivat katsoa saman tarinan eri kanavilla ja päätyä täysin vastakkaisiin mielipiteisiin ilman että heillä olisi mitenkään merkittävästi eriävät faktat.

Paljolti kuten puheessa, kieltäydymme hyväksymästä sitä mikä on sosiaalisesti järkyttävää politiikassamme ja uutisissamme. Emme pidä kuolemasta tai epäonnistumisen mahdollisuudesta puhumisesta. Emme tykkää sanoa, että kaikki eivät voi tulla mukaan juhliin, koska se on elitististä ja on sosiaalisuudelle vastakohtaista. Itseasiassa, kaikki ajatukset, jotka kieltävät että kaikki meistä voisivat olla kaikkea ja mitä hyvänsä, ovat epäsosiaalisia, koska ne sulkevat joitain ihmisiä keskustelun ulkopuolelle. Keskustelun sääntöjen tulee olla hyväksyviä, positiivisia, ja niiden tulee välttää kaikkia asioita, jotka valaisevat kuolevaisuuttamme tai eriäviä kykyjämme.

Tämän keskustelun todellisuudenkadon takana oleva ärsyke ei ole paha. Kun puhut muille, et tahdo jättää heitä ulkopuolelle puheestasi, tai loukata heitä. Ongelmana on se, että keskustelu ei ole todellisuutta, paljolti kuten fantasiammekaan eivät ole. Kun puhumme toisille, teemme eleitä emmekä vaihtoehtoista näkemystä todellisuudesta, aivan kuin kun sanomme "Kuinka voit?" me vaihdamme keskenämme henkilökohtaisesti kiinnostavia nimellisyyksiä toisen olemassaolosta. Emme oikeasti tahdo heidän elämien yksityiskohtia, mukaanlukien suolentoimintaa ja veroja ja epäonnistumisia, mutta tahdomme kuulla yleisen koosteen. Tahdomme symbolisen todellisuuden, eivätkä symbolit aivan vastaa merkitystään.

Tästä näemme miksi keskustelua ei voida soveltaa politiikkaan. Esimerkiksi, keskustelussa meillä on tapana niputtaa elämää säilyttävät asiat hyviksi, ja nyrpistellä niille jotka uhkaavat meitä henkilökohtaisesti, olivat nuo asiat sitten välttämättömiä tai eivät. Tällä tavoin syöpä ja fasismi ja ylinopeussakot heitetään yhdessä pahan kategoriaan, ja me hyväksymme "demokratian" ja "vapauden" samasta tunteen mielijohteesta, joka saa meidät sanomaan hempeitä sanoja suklaasta ja lämpimistä sängyistä kylminä öinä. Se ei ole loogista. Se on inhimillistä, se on henkilökohtaista, se on ystävällistä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tulevaisuudensuunnittelumme tieteen kanssa; se kuuluu politiikalle ja filosofialle.

Keskustelu ei hyväksy tulevaisuutemme synkkiä mahdollisuuksia. Emme puhu kuolemasta tai ulostamisesta. Emme voi puhua meitä uhkaavista asioista, tai että uhkien väistäminen jättää yhden meistä paitsi hänen herätettään, tai halua, tai mahdollisuutta vaurauteen ja taloon valkealla paaluaidalla ja autoon ja kanaan jokaisessa kattilassa. Tästä syystä emme voi puhua liikakansoituksesta ongelmana, koska huolimatta siitä kuinka epämääräiseksi sen teemme, on selvää että aiomme pidättää joltakulta kyvyn elää ja lisääntyä. Lisäksi, emme voi mainita yksilöiden välillä olevaa genetiikan hierarkiaa, jossa jotkut ovat älykkäämpiä kuin toiset. Keskustelun ei tulisi määrittää johtajaa; johtajuus kuuluu juuri sillä hetkellä puhuvalle, eikä sitä kielletä keltään.

(Hyvä esimerkki keskustelun "logiikasta" on se kieltäymys, että jotkut ihmiset eivät ole tarpeeksi älykkäitä tekemään tiettyjä päätöksiä. Tuon sanominen sulkee heidät pois väittelystä. En edes puhu kokonaisista ryhmistä tässä, koska se keskusteluun liittyvä tabu, ja keskustelijat rakastavat puhua siitä, kuinka he "arvostelevat vain yksilöä". Minä arvotan tässä yksilöitä: on olemassa älykkyyden hierarkia. Jokaista henkilöä kohti on fiksumpia ja tyhmempiä ihmisiä. Riippuen siitä kuinka he sijoittuvat asteikolle, heidän ei tulisi tehdä tiettyjä päätöksiä. Antaisin Arthur Schopenhauerille enemmän päätäntävaltaa kuin Brad Pittille tai Jerry Seinfeldille. Schopenhauer on yksinkertaisesti älykkäämpi. Keskustelussa emme voi mainita tätä, koska se saa sitten Bradin ja Jerryn tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi eikä osaksi porukkaa. Keskustelijat pyrkivät kuvaamaan kaikkien hierarkkisten ajatusten olevan syrjäyttämisen halun motivoimia, koska he ajattelevat yksinomaan sosiaalisin määrein; ulkokuoren takainen todellisuus on se, että useimpia syrjiviä päätöksiä ei tehdä ulkoisen perusteella, esim. kuka henkilö, miltä he näyttävät tai mitä he tietävät, vaan sisäisen, eli heidän älykkyytensä ja moraalisen viisautensa. Keskustelijat teeskentelevät että tuota päätösten vektorin mahdollisuutta ei ole edes olemassa. Toinen esimerkki keskustelun todellisuudenkaukaisuudesta on sen tapa käsitellä negatiivisia asioita. Se on mielisairasta. Jatkuvat varoitukset tupakasta, korkea-rasvaisista ruoista, humalassa ajosta ja muista "yhteiskunnallisista pahuuksista" pommittavat keskustelua, samaistettuna asioiden varjopuoleen kuten syöpä ja fasismi. Varoitukset saavuttavat kyllästyspisteen miltei välittömästi. Siitä eteenpäin ei huomata mitään, mutta lässytys jatkuu heikentymättä, koska jokaisella hyvällä keskustelulla tulee olla pahuuksia, joiden välttämisestä muita voidaan onnitella.)

Kuten suurin osa asioista, jotka ovat suunniteltu olemaan enemmän miellyttäviä kuin realistisia, puhuminen ei kelpaa tulevaisuuden suunnitteluun. Keskustelu on se paikka, jossa tuomme esiin kaikki hyvät asiat, niinkuin työnjälkeisellä tauolla puhumme vain haaveista kuten hienoista naisista ja nopeista autoista ja siitä maasta jossa viskille/marijuanalle ei ole loppua. Tulevaisuudesta puhuminen vaatii työtä ja velvoittaa meidät kohtaamaan elämän rumuuden, mukaanlukien hauraan kuolevaisuutemme. Kuolevaisuudesta puhuminen vaatii meitä kohtaamaan sen tosiasian, että mielemme ovat sidoksissa kehoihimme, ja että kummatkin ovat rajallisia ja haavoittuvaisia resursseja.

Jos olisimme keskustelussa korkeimman geneettisen älykkyyden tasolla olevien kanssa, jotka olisivat myös koulutettuja ja kokeneita filosofian ja henkisyyden saralla, puhuisimme ehkä mielten yhdistymisestä, tai transsendenssistä, koska näemme asiat niin kauniina ja uskon arvoisina, että niitä ajatellessamme emme välitä tai pelkää kuolevaisuuttamme, jollaiset puheenaiheet ovat uhkaavia normaalille keskustelulle. Kuulostaa jopa valheelliselta kertoa jollekin että huolimatta siitä, että elääkö vai kuoleeko hän, metsän kauneus jatkaa eloaan - ja kuinka keskustelua jatketaan tuosta? En ole puhumista vastaan, koska en ole mielikuvitusta vastaan, mutta tiedän että on ensiarvoisen tärkeää erottaa ne todellisuudesta, ja pelkään ettei nykyaikana kukaan tee niin.

Joulukuun 12. 2005